Met Gala 2027:n oli tarkoitus olla kunnianosoitus yhdelle nykyajan muodin suurimmista neroista. Sen sijaan siitä tuli koetinkivi itse Metropolitan Museum of Artille. Näyttely ”John Galliano: Horizons” peruttiin sen jälkeen, kun suunnittelijan 15 vuotta sitten lausumia antisemitistisiä ja rasistisia kommentteja kohtaan nousi kritiikkiä. Ongelma on siinä, että Galliano ehti näiden 15 vuoden aikana paitsi pyytää anteeksi, myös rakentaa uransa uudelleen ja luoda sukupolvensa poikkeuksellisimpia mallistoja.
Tämän piti olla yksi niistä näyttelyistä, jotka määrittelevät koko kauden. Keväällä 2027 Metropolitan Museum of Artin Costume Institute aikoi kertoa John Gallianon neljän vuosikymmenen mittaisen uran tarinan. Central Saint Martinsin lopputyökokoelmasta, Givenchyn ja Diorin kautta aina Maison Margielaan saakka. ”John Galliano: Horizons” olisi ollut vasta kolmas Costume Instituten yksittäisnäyttely elossa olevalle suunnittelijalle Yves Saint Laurentin ja Rei Kawakubon jälkeen.
Met Gala 2027 peruu näyttelyn John Galliano: Horizons
Sen sijaan, että näyttely avattaisiin, se perutaan. Met Gala 2027 peruuttaa Gallianon näyttelyn. Päätös käynnisti välittömästi keskustelun, joka on paljon laajempi kuin kiista yhdestä suunnittelijasta. Onko museolla oikeus juhlia taiteellista neroutta henkilön, joka on syyllistynyt moraalisesti tuomittavaan käytökseen? Onko viidentoista vuoden katumus, itsensä kehittäminen ja ammatillinen kuntoutus merkityksellistä? Ja lopulta: pitäisikö taidemuseon keskittyä ensisijaisesti teoksen arviointiin? Vai onko taiteilijan moraalisuus yhtä tärkeää?
Metillä oli runsaasti syitä varovaisuuteen. Galliano tallennettiin vuonna 2011 antisemitistisen raivokohtauksen aikana pariisilaisessa baarissa. Hänet erotettiin Diorilta. Ranskalainen tuomioistuin totesi hänet syylliseksi julkisiin rasistisiin ja uskonnollisiin loukkauksiin. Kyseessä ei siis ollut yksittäinen epäonninen kommentti, jonka voisi selittää tunnekuohun aiheuttamalla virheellä. Se oli skandaali. Se pysäytti yhden muotimaailman tärkeimmistä urista.
Tylä että Gallianon tarina ei pääty vuoteen 2011
Romahduksen jälkeen suunnittelija kävi läpi terapian. Hän pyysi julkisesti anteeksi ja yritti seuraavien vuosien ajan johdonmukaisesti palauttaa luottamuksen. Hän palasi muotimaailmaan Maison Margielan kautta ja osoitti vuosikymmenen ajan, että hänen lahjakkuutensa ei ollut pelkästään seurausta hänen vahvasta asemastaan Diorilla. Päinvastoin. Margielalla hän loi uusia mallistoja. Monien kriitikoiden mielestä nämä kuuluivat nykyajan muodin merkittävimpiin tapahtumiin. Hänen vuoden 2024 haute couture -näytöksensä jäi historiaan.
Tässä alkaa juuri se epämukava osa…
Gallianon lausuntoja voi pitää vastenmielisinä ja silti tunnustaa, että hänen taiteellinen tuotantonsa on merkittävä. Ihmistä voi tuomita teeskentelemättä samalla, että hänen mallistonsa olisivat yhtäkkiä lakanneet olemasta tai menettäneet merkityksensä muodin historiassa. Toinen ei sulje pois toista.
Ja silti juuri tämän ongelman kanssa Met joutui kohtaamaan. Museo yritti rakentaa näyttelyn, joka ei olisi pelkkä suunnittelijan muistomerkki. ”Horizons”-näyttelyn ennakkotiedoissa oli mukana myös hänen tarinansa lankeemuksesta, vastuusta ja paluusta. Ongelma oli siinä, että Met Galan tapauksessa raja ”tutkimme taiteilijaa” ja ”kunnioitamme taiteilijaa” välillä on käytännössä olematon. Costume Institute -näyttely on kuitenkin yksi maailman näyttävimmistä popkulttuuritapahtumista. Ja yhtäkkiä museon projekti ei ollutkaan enää pelkkä näyttely. Siitä tuli kannanotto.
Kriitikot katsoivat, ettei Metin pitäisi nostaa Gallianoa tällaiseen asemaan, erityisesti aikana, jolloin jännitteet antisemitismiä kohtaan ovat kasvussa. Tilannetta pahensi se, että suunniteltu gaala oli määrä järjestää Yom HaShoahin aikaan. Holokaustin uhrien muistopäivänä. New Yorkissa esiintyi vahvaa poliittista ja yhteiskunnallista vastustusta, mukaan lukien kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Julie Menin, joka on holokaustista selvinneen tytär. Keskusteluun osallistui myös Jonathan Greenblatt Anti-Defamation Leaguesta.
To oli hetki, jolloin asiasta lakkasi olemasta pelkkä kysymys muodista. On aivan eri asia katsella kiistanalaista suunnittelijaa museossa kuin tehdä hänestä tapahtuman keskeinen hahmo, jonka järjestää yksi Amerikan vaikutusvaltaisimmista kulttuuri-instituutioista.
Mielenkiintoista kyllä, muotimaailman reaktiot eivät olleet yksiselitteisiä. Osalle alan ihmisistä Metin päätös on ilmeinen vastuullisuuden osoitus. Toisten mielestä se merkitsee vaarallista ennakkotapausta. Jos suunnittelija voi tulla suljetuksi pois museon historiasta viidentoista vuoden takaisen skandaalin, anteeksipyyntöjen ja vuosien työn jälkeen, niin kuka on seuraava? Ja missä instituutioiden vastuu päättyy ja taiteilijoiden jatkuvan tilillepanon kulttuuri alkaa?
Suunnittelijan reaktio
Sam Galliano ei hyökännyt Metiä vastaan. Päinvastoin, hän hyväksyi päätöksen ja otti jälleen vastuun sanojensa aiheuttamasta kivusta. Hän korosti myös, ettei halua keskustelun itsestään vievän huomiota Costume Instituten työstä. Anna Wintour kuvaili hänen päätöstään rohkeaksi ja tuki sitä.
Ja juuri tämä tekee tästä tarinasta monimutkaisemman kuin perinteinen kertomus ”cancel-kulttuurista”.
Galliano ei väitä, että häntä olisi kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Hän ei yritä kaunistella menneisyyttään. Hän ei sano, että hänen lahjakkuutensa pitäisi suojella häntä seurauksilta. Silti hän on yhä yksi viimeisten neljän vuosikymmenen vaikutusvaltaisimmista suunnittelijoista.
Pitäisikö Metin siis olla peruuttanut näyttelyn?
Voidaan sanoa, että kyllä. Kontekstilla on merkitystä, symboliikalla on merkitystä, ja museolla on oikeus katsoa, että tällaisen tapahtuman hinta on tietyllä hetkellä liian korkea. Mutta voidaan myös esittää toinen kysymys. Pitäisikö juuri siksi museon olla järjestämättä tätä näyttelyä? Ei siksi, että Galliano haluttaisiin pestä puhtaaksi, vaan jotta voitaisiin näyttää hänen tarinansa koko ristiriitaisuus.
Sillä kaikkein mielenkiintoisimman Galliano-näyttelyn ei tarvitsisi sanoa: ”tässä on nero, jolle on annettu anteeksi.” Se voisi kysyä: mitä tehdä nerolle, joka on langennut? Voiko taiteilija muuttua? Onko anteeksipyynnöillä aikarajaa? Voiko ihminen saada ammatillisen luottamuksen takaisin, vaikka kaikki loukkaamansa eivät olisikaan valmiita antamaan anteeksi? Ja onko museolla velvollisuus säilyttää taidehistorian tarina myös sen epämukavien hahmojen kanssa, vai pitäisikö sen päättää, ketä heistä saa yhä ihailla?
Nämä ovat paljon mielenkiintoisempia kysymyksiä kuin seuraava punainen matto.
Ja siksi Metin päätös saattaa osoittautua museolle itselleen hankalammaksi kuin Gallianolle. Suunnittelijalla on takanaan vuosikymmen menestystä Maison Margielassa, uusi yhteistyö Zaran kanssa sekä asema, jota ei voi pyyhkiä pois yhdellä lehdistötiedotteella. Hänen paikkansa muodin historiassa ei enää riipu yhdestä näyttelystä. Metin taas täytyy nyt löytää vastaus kysymykseen, jonka se itse on esittänyt. Onko museo paikka, jossa esittelemme vain ihmisiä, joita voimme ihailla varauksetta, vai paikka, jossa yritämme ymmärtää myös niitä, joiden ihaileminen vaatii meiltä moraalista ponnistelua?
